Hawthornden-palkinnon arvoinen

Tulin juuri aamun bussilla Tarifasta. Seuraava bussi olisi mennyt jo niin myöhään, etten sitä jaksanut odottaa. Asunnossa istui sotkun keskellä kasa italialaisia. Samapa tuo. Tervehdin. Sanoivat lähtevänsä rannalle. Ulkona sataa. Kyllä tuo meidän italialainen siivoaa kunhan kerkeää. Suomessa pahastuisin, täällä vain totean majoittuvani väliaikaisesti espanjalaisessa vuokrakämpässä, jossa lämpimän suihkun saamiseksi on vedenpaineen tähden avattava suihkun lisäksi toinenkin hana juoksuttamaan lämmintä vettä. Tuloksena on lämmintä, joskin vain pienellä paineella tulevaa vettä. Sähköiskuja antava astianpesukonekin näyttää vuotavan vettä lattialle. Samapa tuo, vuokraemäntähän siellä alakerrassa vain asuu. Voidakseen sanoa osallistuvansa talouden ylläpitoon, jos me nyt tätä taloutta millään lailla yllä pidämme, ranskalainen oli ostanut pesuainetta tiskikoneeseen. En jaksanut huomauttaa purkin kyljessä lukevan ”tiskien käsinpesuun” ja kertoa konetiski- ja käsinpesuaineen toiminnallisista eroista. Alakerran emäntä saa nyt hyvällä onnella järjestää vaahtobileet. Mikäpä tässä puhelinlinjan asentajia ja erinäisiä korjausmiehiä odotellessa.

Tarifa on hieno paikka. 15 500 asukkaan vesiurheilun ympärille kasvanut kaupunki viitisentoista kilometria Afrikasta. Kaupungissa ei voinut kävellä montaa metriä ohittamatta surffausvälineitä ja –tunteja myyvää kauppaa. Kaikissa kaupoissa lähes samat hinnat ja tuotteet. Epäilemättä kauppojen perimmäinen tarkoitus onkin mahdollistaa omistajan ja lähipiirin ympärivuotinen surffauksen ympärille kietoutunut elämäntapa. Ja surffausta, purjelautailua ja kitesurfingiahan kaupungissa harrastetaan. Yksitoista kuukautta kahdestatoista voimakasta tuulta. Voimakkaaksi oman pikaisen kokemukseni perusteella katson tuulen, joka eittämättä kotona luettaisiin syysmyrskyksi. Itse olin aluksi ihastuksissani tuulesta. Muutamassa tunnissa pilvet olivat siirtyneet auringon eteen ja jäljelle jäi hiekkaa kaikkialle taukoamattomasti puhaltava viileä viima. Oleskelu ulkona muuttui sen verran rasittavaksi, että peruin aikeeni muuttaa isona Tarifaan. En käsitä, kuinka ihmiset jaksavat ainaista tuulta. Talvella mahtaa olla vilpoisaa. Hiekkarannat parheiden joukossa koko Espanjassa. Kerrassaan mahtavia. Näkymät Marokkoon meren yli hyvin valokuvaukselliset. Kameran akku ei kauaa kestänyt.

Kitesurfingkurssit olisivat maksaneet keskimäärin 170 euroa ja ne olisi jaettu kahdelle muutaman tunnin päivälle. Tunteja järjestetään joka päivä, joten paikalle voi vain ilmoittamatta saapua. Selkeyttä en siitä saanut, riittäisikö tämä valtavan rahamäärän sijoitus saattamaan itsensä sellaiselle tasolle, jolla olisi mahdollista itsenäisesti vuokrata välineitä ja aloittaa harrastus itseään tai muita tappamatta. En vielä ollut valmistautunut tähän rahalliseen sijoitukseen. Harmikseni pois lähtiessäni ja kävellessäni kohti parkkipaikkaa, jonka tarkoituksesta toimia bussiasemana kertoi vain bussipysäkki ilman minkäänlaisia aikatauluja, ohitin kaupan jonka kyltti lupasi kahden päivän kurssin 135 eurolla. Siinä on suuri ero kalliimpiin kursseihin.

Huomenna aion maksaa uuden espanjankurssin ja saada hyväksynnän yliopistoonilmottautumislomakkeeseen, johon olen listannut kaikki kurssit, joihin saattan mahdollisesti osallistua. Listassa on kasa valinnaisia lääketieteen kursseja, englannin kielioppia, valokuvausta ja William Shakespearea. Nähtäväksi jää, mille kursseille osallistun ja millä kursseilla minulla on edes pieni mahdollisuus päästä läpi. Oli miten oli, Euroopan yhteisiksi standardiopintopisteiksi (joita Espanja ei kaikessa erinomaisuudessaan suostu käyttämään) muutettuna opiskelua minulla olisi koko lukuvuoden aikana yhden lukukauden verran. Heti tuli kotoisampi opiskelijaolo, kun on asettanut itsellensä tavoitteita, joista voi luistaa. Espanjan oppiminen ei edelliseen lukeudu. Se ei ole tavoite, ainoastaan vielä osittain toteutumaton totuus. No ainakin opiskelun tilalta on jäänyt aikaa lukea. Harry Potterin viimeinen tuleminen oli odotetun koukuttava. Olen säästänyt entuudestaan paljon aikaa johonkin, itseäni epäilemättä, tärkeään lukemalla vain ensimmäisen ja jonkin kirjan sarjan välistä. Raakaa menoa lapsille soveltuvaksi kirjaksi. Tarifan leirintäalueella satuin aukaisemaan kämppikseni hostellista lainaaman M. J. Hyllandin Carry Me Down -kirjan, joka kannen mukaan oli ehdolla The Man Booker -palkinnon saajaksi vuonna 2006. Tuskin olen kirjaa käsistäni laskenut. Viimeinen kappale jäljellä. Tietämättömänä The Man Booker -palkinnosta googletin kirjan. Ilmeni kirjan voittaneen tänä vuonna Hawthornden-palkinnon. Kummastakaan palkinnosta en tiedä mitään mutta kirja saakoon suositukseni.