Mainosta naapurillesi sitä, mitä itse ostaisit

Bussissa (joko elämässä tai mielikuvituksessa on jotain vikaa, jos kaikki raportoinnin arvoinen alkaa bussista) oli mainos Jeesuksesta kylkiäislahjana paikallislehden mukana. Hesus ja kamut olivat kokonainen keräilysarja. Mitähän mieltä mies itse olisi ollut näistä 24 karaatin kultafigureista? Tai ainakin kullatuista hahmoista. No vähintäänkin kultamaalilla peitetyistä tinaukoista. Ei sanomalehteä promoavan mainos-Jeesusksen kaupallisen lempeä tuijotus auttanut naisparkaa, joka ilmeisesti erehtyi jonosta huolimatta hyppäämään bussiin ennen jonon kärjessä siihen asti ollutta vanhaa pariskuntaa. Antoivat tulla laidan täydeltä. Toiseksei jäi se siihen asti rasittavaksi luulemani pikkupoika, joka sattuman kaupalla osui samaan bussiin kanssani kolme kertaa. Poika puhua pulputti katkeamatta ilman minkäänlaista kykyä säädellä äänenvoimakkuutta. Ymmärtämättömyydestäni huolimatta olen varman hänen juttujensa olleen enemmän painokelpoisia kuin vanhan herrasparin. Positiivisena asiana pidettäköön molempien vanhusten kiroilua. Ainakaan toinen ei joutunut toista hyssyttelemään. Olivat ilmiselvästi löytäneet oikean puolison. Parisuhdeneuvontaa he tuskin tarvitsenevat. Lääkityksestä en tiedä.

Mutta piti kertomani, elokuvissa kävin. Katsoin dokumentin merestä, jossa uiskenteli muun muassa paistettu muna -meduusa, vaarallisen tappavia jättiläiskalmareita ja kuvausryhmä 113 kiloisen kolmiuloitteista kuvaa kuvaavan kameransa kanssa. Ja voi herran pieksut rouvan jalassa, että oli hienoa kuvaa. Ei voinut muuta kuin yhtyä huudahtelussa muihin seitsemään katsojaan ensimmäisten aaltojen hyökyessä kasvoille jo valmiiksi vaikuttavan jättimäiseltä IMAX-kankaalta. Toista olivat nämä 3D-lasit niiden viisikymmentäluvun punaviherlasien kanssa. Pakko oli salaa kädellä huitaisten testata ihanko totta eivät nenän edessä uiskennelleet kalat oikeita olleet (eivät ne olleet). Piti vain ymmärtää pitää katse kankaan keskivaiheilla keskittäen katse kameran tarkentamaan pisteeseen. Aivot menivät solmuun katsoessa laidalla olleisiin kohteisiin sillä ne eivät millään suostuneet tarkentumaan, vaikka selvästi luulin tietäväni, missä ne sijaitsivat. Oli rahan väärtti. Annoin anteeksi dokumentin vaivaisen 40 minuutin keston luettuani filmikelojen painavan 90 kiloa. Kyllä siinä hikeä teatterin projektorinkäyttäjällä pukkaisi, jos toisen kelan joutuisi vaihtamaan kovalla kiireellä kesken elokuvan, ja juuri siestan jälkeen.

Ei tämä reaalimaailma tuntunut ulos astuessa enää miltään. Muka-realistista huuhaata. Tästä puuttuu täysin sama immersio kuin lasit päässä. Ei äänissäkään kehumista. Samaa vaimennettuja tööttäyksiä ja moottorien murinaa kuin aina. Kuvanlaatu sentään ihan hyvää, vaikkei mitään erityisempää katselisikaan.

Nyt on viikonlopun mittainen karnevaali. Drag queeneja ja muuta. Täytyy tuo kai siinä määrin yrittää päästä juhlahumuun, että lasit päähän laittaessa vähintäänkin videopeliä pelaavansa uskoo. Tallennusmahdollisuuksien puuten vain vaivaa...