Raportti: Madrid

Jopas, kaikki yksityiskohdat pääsivät unohtumaan edellisestä blogiviestistä.

Madridissa oltiin viiden hengen voimin. Kuten odottaa saattoi, maailmanmatkaajat, itseäni ja seurueen ainoaa naispuolista henkilöä lukuun ottamatta, olivat varustautuneet jättimäisillä pyörillä vedettävillä matka-arkuilla, joiden sisältö aamuisin valmistautumiseen vaaditun ajan perusteella koostui sellaisesta määrästä viikonloppumatkalle elintärkeitä kosmetiikkatuotteita, että niillä epäilemättä olisi muuttanut yhden marketin lauantai-illan pihallisen Toyota Corollien kuskeja lippalakkipäisistä ammattikoululaisista pesun kestäviksi metroseksuaaleiksi.

Päivä 1.

Halpa hostellimme sijaitsi Madridin keskustassa. Sisään kirjautuessamme jouduin ristikuulusteluun, kuinka kehtaan matkustaa henkilökortilla, jonka voimassaoloaika oli loppunut jo vuosia sitten. Vakuutin oman henkilöllisyyteni olevan voimassa vielä pitkälle tulevaisuuten ja perustelin kortin voimassaolon alunperinkin olleen tietoturvasyistä vain pari vuotta siinä olevan turvasirun takia. Pohja-ajatus oli oikea ja tarpeeksi useita itsellenikin tuntemattomia tekniikka-aiheisia sanoja asettelemalla kriittisiin väleihin virkkeiden keskelle vakuutin reseptionistinkin löysentämään päätänsä kiristävää vannetta ja ojentamaan panttia vastaan avaimen. Mainittakoon hostellin tavallisten avainten sijasta käyttäneen espanjalaisittain hämmästyttävän teknisiltä vaikuttaneita elektronisia avaimia, jotka tyylitietoiset saattoivat kiinnittää ranteisiinsa rannekellon paikalle ajan sijasta huoneen numeroa osoittamaan. Tämän innovaation olisi ymmärtänyt jossain toisessa maassa, jossa helposti juhlamielentilassa saattaisi päästä unohtumaan majoittamansa huoneen numero mutta hostellissa, joka ilmiselvästi oli sääntöjen ja ohjeistuksien määrän perusteella liittynyt espanjan sisäiseen baskiterrorismin vastaiseen sotaan säilyttämällä oman rauhansa kieltämällä ainakin teoriassa jopa tiloihinsa päihtyneenä saapumisen huoneissa suoritettavasta nesteytyksestä puhumattakaan, ei katoamisvarman avaimen tarjoaminen kovin kummoiselta idealta hetkellistä 80-luvun retrofiiliksen herättämistä lukuun ottamatta vaikuttanut. Päivä kulutettiin ahdistumalla kylmästä nähtävyyksiä katsellen ja ilta vietettiin onnistuneesti astumatta yhteenkään röyhkeän hintaiseen klubiin.

Päivä 2.

Sunnuntaipäivän vietin ekuadorilaisen kanssa, kuulemma, Euroopan suurinta kirpputoria, El Rastroa, kierrellen. Tavaraa ja ihmisiä oli niin paljon, että tavallisesti kirpputorille astuessa tavaroiden tarpeellisuudesta kertova ja impulssiostosten hillitsemisestä huolehtivan aivotoiminnan lakkautuminen meni tapahtumassa virikkeiden ylivaltaisuudessa epäkuntoon eikä mihinkään pystynyt keskittymään tarpeeksi kauan ehtiäkseen kaivaa taskusta tarvittavat rahat enemmän tai vähemmän tarpeellisen/laillisen/viihdyttävän tavaran hankkimiseen. Kaikkea kuviteltavissa olevaa olisi ollut tarjolla. Kuvitella en kyennyt, keskityin katsomiseen. Italialaisten ja kreikkalaisten kiertäessä yhtä maailman parhaiksi tituleerattua museoa keskityin itse kasvitieteellisen puutarhan kiertämiseen. Kasvit ovat kivoja.

Illalla jalkapallohullut maksoivat itsensä kipeiksi paikallisten tusinaseurojen kamppaillessa areenan kuninkuudesta. Kyseessä todellakin olivat siis paikalliset pikkuseurat. Vaikka muiden urheilemisen katseleminen ei pätkääkään kiinnosta, olisin pelkästä kulttuurisesta kiinnostuksesta ollut valmis puolen sataa valuuttayksikköä maksamaan mahtiseurojen pelaamisesta ja jalkapallomanian näkemisestä. Pubissa sen sijaan oli paikallisväestön seurassa yksikkönä olutlasi. Ei mitään mullistavaa ja ihmeellistä. Erikoista oli kuitenkin sen valkohapsisen Taru Sormusten Herrasta –saagan Gandalfin näköisen herran tapaaminen yöllisen Madridin vanhuksille terveydenhuollon säästöt mielessä pitäen rakennetun leikkipuiston reunalla.

Herra oli kovassa keskustelussa saksalaisten turistien kanssa. Hiipiessäni kuvaa ottamaan huomasin, ettei keskustelua valkohapsen osalta käyty sanoin vaan maahan piirtämällä ja lehtiöön. Suomeakin herra pienoisia kirjoitusvirheitä lukuun ottamatta osasi muutaman sanan verran. Hieman epäily hiipi mieleeni miehen kutsuessa meidät kotiinsa teelle, sillä olin huomioinut poliisin hidastavan autoansa hänen kohdallaan kuin olisivat ennenkin herran kohdanneet. Vaikka valkoparran varsin miellyttävässä asunnossa, jossa omaksi ilokseni ja muiden kummastukseksi ei kenkiä sisällä pidetty, oli myös herran vähemmän puhelias mutta yhtä lailla ystävällinen alun perin vietnamilainen puoliso, en voinut olla katsomatta lähintä poistumisreittiä ja miettimättä millä muilla tavoin hän meidät hengettömimmiksi tehdä voisi kuin pöydällä olleella kivenmurikalla ja mihin hän meidän kilon paloiksi leikatut ruumiimme kätkisi.

Olen yksinkertainen ja toimintapainotteinen ihminen ja mielummin käytän aamulla 15 minuuttia suihkussa käymiseen kuin keskusteluun siitä, tulisiko reput jättää majoituspaikkaan vai ottaa mahdollisen sään muutoksen varalta mukaan. En myöskään näe vaivan arvoiseksi demokraattista väittelyä kadulla siitä, kulkeeko hieman lyhyempi reitti reittipisteeseen B oikean vai vasemman kautta vaan mielummin kulutan aikani johonkin hyödylliseksi näkemääni toimeen, johon myös lepäämisen lasken. Täten oli ymmärrettävää jo pelkän myöhäisen kellonajan perusteella ajatusteni vaeltaminen jonnekkin muualle kuin tämän äärimmäisen tuotteliaan kotifilosofin pienellä käsialalla geometrisiin kuvioihin kirjoitettujen ajatusten äärille. Tuotteliaankin ajattelijan korkeasfääriset ajatuskuviot elämän tarkoituksesta ja filosofian merkityksestä yhteiskunnalle eivät johdattele meitä kohti ilmiöiden nonfiguratiivisuutta eivätkä paranna asianosaisiin kohdistuvia ongelmia sen enempää kuin ne opettavat meitä sisäistämään hyvinvoivan yhteiskunnan rinnalle muodostuneita epäkohtia tai panostavat filosofiseen interaktiivisuuteen ajattelematta peräänkuulutettua lakonisuutta.

Herran loppumaton kirjoitustulva sisälsi toinen toisiaan seuraavia sanoja muodostamatta sen erikoisempaa merkitystä yhteen liitettyinä minulle kuin edeltävä puppulausegeneraattorilla tuotettu virke suurimmalle osalle meistä. Ainoa keskivertoa lähentelevä keskustelu syntyi rouvan kanssa aterioidessamme hänen tekemäänsä salaattia syömäpuikoilla rouvan kertoessa miehen tuovan joka ilta kotiin matkailijoita lukemaan ja keskustelemaan kirjoituksistaan. Asunto varmastikin olisi ollut ilman rouvan toppuuttelua kattoon asti täynnä täyteen raapustettuja papereita kuin syrjäytyneen kissanaisen asunto kissoja ilman naapurien alituisia valitussoittoja kunnan eläinlääkärille. Rouva oli lähtöömme asti syventyneenä ristisanatehtäviin keskittäen huomionsa keskusteluun vain hetkittäin herran sitä vaatiessa unohdettuaan jonkun elintärkeän nimen tai tapahtuman.

Käteen jäi hämmennys ja pieni selkäpiitä karmiva tunne, joka palasi taas seuraavana päivänä nähdessäni saman miehen toisaalla poliisien keskellä puistossa virkavallan kysellessä häneltä kysymyksiä jonkin vallinneen hämmingin pohjalta. Ehkä he olivat löytäneet pihalle haudatut luurangot?

Päivä 3.

Edellisen aamun perinteisen hirveästä hostelliaamiaisesta viisastuneesta olin tuonut omat tarvikkeeni leivän päälle. Ensimmäisenkin aamun selvisin vain ajatuksella siitä, että mikäli aamiaiseni olisi yhtään halvempi ollut, olisin saanut hyvitystä vuodepaikkani hinnasta. Ilman niitä tuskin olisin kestänyt toista aamua ilmaiselta rangaistukselta tuntunutta valkoista paahtoleipää, maissihiutaleita ja marmeladia. 

Mikä tunne. Lähemmäs luontoa tuskin tulen Espanjassa pääsemään kuin käymässäni puistossa. Jättimäinen puisto oli juuri sellainen kuin puistolta yleensä odotan. Myös madridilaiset olivat puiston erinomaisuuden havainneet ja vallanneet sen ruohoalueet oikeaoppisesti lojumiseen ja mitääntekemättömyyteen. Hyvin kulutettua aikaa.

Picasso-museossa vierailtiin. Juuri kyseiseen museoon halunneiksi muut juoksivat museon läpi hoitoa saamattomien ADHD-lasten vauhdilla. Odottivat sentään kärsivällisesti huoneiden välillä.

Hyvä reissu. Nyt kehtaan sanoa käyneeni Madridissa.

Kuvia ladattu albumiin.